Hiihtovaellus ensikertalaisen silmin

In Blogi by Noora Mäkiaho

Tässä postauksessa, kerron kuinka ensikertalaisen hiihtovaellus Lapin maisemissa sujui. Ajankohta reissulle oli 5.-11.2.2021. Kulkupelinä liukulumikengät ja tavarat kulkivat ahkiossa. Tavoitteena meillä oli kulkea Hetasta Pallakselle. Ja juurikin tässä järjestyksessä, koska tunturien korkeus kasvaa Pallasta kohden ja näin ollen voisimme katsoa pala palata, että kuinka pitkälle pääsemme. Tarkemmin lähtökohdista voit lukea tästä postauksesta, jossa kerron valmistautumisesta hiihtovaellus koitokseemme.  

Matkamme alkoi Keuruulta perjantaina 5.2.2021 aamupäivästä määränpäänä Hetta, Enontekiö. Ajamme kumpikin, sekä mieheni että minä työksemme, joten vapaa-aikana matkustaessamme pidämme siitä, että joku muu ajaa. Näin ollen tarkistamme aina julkisen liikenteen vaihtoehdon. Maalta maalle meneminen näin erikoisena aikana osoittautui kuitenkin liian hankalaksi ja päädyimme menemään omalla autolla.  

Saavuimme Hettaan kymmenenmaissa illalla. Noudimme varaustupien avaimet ennakkoon sovitusta paikasta ja suuntasimme kohti ensimmäisen yön majapaikkaa, Hetan Kotaa. Olimme varanneet setin, joka sisältää yösijan lisäksi aamiaisen sekä autonsiirtopalvelun. Hetan Kodalla oli lämmin vastaanotto, hyvä palvelu ja muutenkin mutkaton meininki. Ruoka oli hyvää ja huoneemme oli erittäin siisti. Autonsiirtopalvelu toimi siten, että laittaisimme reitin varrelta tekstiviestin vuorokautta aikaisemmin, että minne ja milloin auto pitää toimittaa. Ihan super kätevää, koska emme etukäteen tienneet, minne saakka pääsisimme vai joutuisimmeko jopa palaamaan Hettaan.  

Päivä 1

Lauantaina aamiaisen jälkeen laitoimme sukset jalkaan ja lähdimme sivakoimaan Ounasjärven jäätä pitkin kohti Pallas-Yllästunturin kansallispuistoa ja hiihtovaellus reittimme alkupistettä. Meitä neuvottiin pysymään kelkkaurilla, koska muissa kohdissa oli vettä lumen alla. 10 minuutin hiihtämisen jälkeen muistimme varaustupien avaimien jääneen autoon. Onneksi emme ehtineet kauemmaksi!  

Jäällä hiihtäminen oli nautinnollista auringon paistaessa ja maisemia ihaillessa. 4-5 kilometrin jälkeen pääsimme reittien alkupisteelle järven toiselle puolelle. Olimmekin jo entuudestaan kuulleet, että aika vähän on Hetan päässä ollut kulkijoita eikä talvireittejä ole vielä ollenkaan pohjattu. Päätimme lähteä kulkemaan kelkkauria pitkin, koska puuterilunta oli niin paljon eikä reitillä ollut vanhoja pohjia.  

Seurasimme aina välillä kartasta, että missä menemme ja näytti siltä, että ura meni ainakin oikeaan suuntaan. Hetasta lähtiessä kansallispuisto-osuus ei ala heti reitin alkupisteeltä, niin siellä on kelkkareittejäkin. Kerran menimme kilometrin verran harhaan, jolloin meille tuli muutama ylimääräinen kilometri, mutta muuten pysyimme hyvin kartalla. 

Suurimman osan matkasta seurasimme kelkkauria. Ensimmäisen yön vietimme Pyhäkeron autiotuvalla, jonne saavuimme noin kolmenmaissa. Suorinta reittiä matkaa olisi tullut 8 km, mutta uria käyttäessämme arvioimme matkaksi 13 km ja aikaa meillä meni 4 tuntia. Emme pitäneet ollenkaan ruokataukoa, koska lähdimme vasta vähän ennen yhtätoista liikkeelle.  

Pyhäkeron tupa oli ihanan idyllinen, perinteinen autiotupa. Siellä oli varustuksena kaasuliesi, mutta kaasu oli lopussa. Meillä oli mukana myös omat kaasut ja sinolit, niin tämä ei meitä haitannut. Meidän kanssamme alkuillan vietti toinenkin kahden hengen porukka, mutta he päättivät illansuussa lähteä vielä takaisin Hettaan. Ilta menikin lumia sulatellessa ja ruokia tehdessä. Pyhäkeron autiotuvalla on avotakka, joten tupa ei ollut kovin lämmin. Meillä oli mukana talvimakuupussit ja kaksi makuualustaa kummallekin, joten tarkenimme hyvin. Varsinkin, kun Tarmo piti tulia aamukolmeen saakka.  

Päivä 2

Heräsin sunnuntaina aamulla seitsemän maissa ja jatkoin lämmitystä. Tarmon herättyä teimme puurot, pakkasimme kamat, täytimme puukopan, lakaisimme lattiat ja lähdimme matkaan kohti toista hiihtovaellus päivää.

Tämäkin aamu aukeni aurinkoisena. Meillä olisi edessä 13 kilometrin siirtymä Sioskurun autiotuvalle. Talvireitti kiertää Pyhäkeron huipun itäpuolelta. Me kiersimme huipun samalta puolelta, mutta vanhoja uria pitkin. Tuntui, että emme pääse ikinä Pyhäkerolta vaan kierrämme sitä koko viikon. Mutta jossakin vaiheessa vaan maisemat alkoivat vaihtumaan ja uusia huippuja tuli näköpiiriin. Pidimme lounas- ja kahvitauon kauniissa auringonpaisteessa ahkioiden päällä istuen 2 kilometriä ennen määränpäätä.  

Saavuimme Sioskurun autiotuvalle kahdenmaissa. Joimme kuumat kaakaot ja päätimme mennä tutkimaan ennakkoon seuraavan päivän reittiä. Ennen kuin ehdimme lähteä, tuvalle saapui toinenkin pariskunta taukoa pitämään. He olivat lähteneet samaisena aamuna Hetasta ja jatkoivat vielä tauon jälkeen Hannukuruun. Sama matka, johon me varasimme kolme päivää. Heillä oli tarkoitus mennä koko matka yhden yön taktiikalla, vähän eri meininki kuin mitä meidän hiihtovaellus oli.   

Jätimme ahkiot kasseineen autiotuvalle, koska meidän oli tarkoitus majoittua siellä ja läksimme sivakoimaan kohti Tappuria. Jälkiä ei ollut ja hanki upotti melko paljon. Pelkillä suksilla meno oli kuitenkin suhteellisen helppoa. Kiipesimme jonkin aikaa, ihailimme maisemia ja laskimme alas. Ja olihan se huippua ilman ahkiota, upeaa, uutta puuterilunta pitkin! Tämän päivän kokonaismatka oli 15 km ja aikaa meni 6 tuntia. 

Illanohjelmassa oli taas lumensulatusta, ruuan tekoa ja seuraavan päivän suunnittelua. Oli minulla kirjakin mukana, mutta kovin montaa aukeamaa en iltaisin jaksanut lukea. Hammaspesun yhteydessä illalla huomasimme pienet revontulet ja pääsimme vielä ihastelemaan niitä ennen nukkumaanmenoa. Autiotuvassa oli erittäin tehokas kamina ja saimmekin erinomaiset yöunet.  

Päivä 3

Maanantaina herättyäni tein tulet, nautin hiljaisuudesta sekä hiljalleen leviävästä lämmöstä. Lähtövalmiina olimme sukset jalassa kahdeksalta. Meillä olisi edessä 13 km siirtymä Sioskurusta Tappurin kautta Hannukurulle. Päätimme mennä kesäreittiä. Heti alkumatkasta pääsimme hiihtämään reissun ensimmäisen vaaran, Siosvaaran yli. Maisemat olivat upeat ja kaiken sen hiihtämisen arvoista. Tänään näimme Tappurin lähettyvillä reissun ensimmäisen poron.

Tässä vaiheessa matkaa ajattelin, että nyt edessä on pelkkää plussaa. Koin erittäin syvää kiitollisuutta, että olin päässyt näihin maisemiin ja olisin äärimmäisen onnellinen sekä kiitollinen jokaisesta metristä ja jokaisesta uudesta maisemasta, jonka tällä hiihtovaellus reissulla näen. Koin, että olin saavuttanut tavoitteeni ja jos vielä pääsen eteenpäin, on se pelkkää bonusta. 

Puolenpäivän jälkeen saavutimme Pahakurun autiotuvan. Meitä odotti valmiiksi lämmitetty tupa, jossa metsähallituksen miehet olivat pitämässä taukoa. Lounaan lomassa kuulimme mielenkiintoisia tarinoita heidän työstään. Tauon jälkeen edessä oli enää 1,6 kilometrin siirtymä metsäisessä maastossa laskien.  

Päivän saldoksi tuli 13 kilometriä ja aikaa meillä meni 7 tuntia. Vauhti ei ollut hurjaa, mutta kilometrinopeuttamme hidasti ylämäet, joita hiihdimme umpihankeen. Menin edeltä latua tehden, koska minun ahkioni oli huomattavasti kevyempi. Pakkasimme tavarat sillä perusteella, että Tarmolla oli kaikki painavat tavarat ja minulla kevyet. Eli en tiedä, olisinko saanut vedettyä ahkiotani, jos minun olisi tarvinnut kuljettaa kaikki varusteeni itse. Lisäksi kaaduin jokaisessa alamäessä ainakin kerran ja sieltä umpihangesta itseni keräily aina kesti tovin.  

Hannukurussa on autiotupa, varaustupa sekä sauna. Olimme varanneet meille ennakkoon varaustuvan puolelta pedit. Lähdimmekin heti tuvalle tultuamme saunaa ihmettelemään. Autiotuvalla majoittuva porukka oli jo tehnyt saunaan tulet, mutta onneksi ehdimme mukaan vesien kantoon. Sovimme saunavuorot ja meidän vuoroksi tuli ensimmäinen vuoro, koska muut halusivat syödä ensin. Ja meillehän se sopi!

Tämän saunomisen fiilis oli jotakin, mitä ei voi rahalla saada. Toki saunamaksun hoidimme, 7 euroa per henkilö, mutta se tunne, kun päivien pesemättömyyden, kylmyyden ja viiman jälkeen pääsee saunan lauteille kipeitä lihaksia lepuuttamaan, on sanoinkuvailemattoman upea. Ilta menikin rutiinien parissa. Uni taisi tulla jo kahdeksanmaissa.  

Päivä 4

Heräsin tiistaina puoli kuudenmaissa ja lämmitin kamiinaa. Teimme normaalit aamutoimet ja olimme lähtövalmiina jo ennen kahdeksaa. Emme olleet edellisenä iltana selvittäneet, että lähteäkö vanhoja uria vai mitä reittiä pitkin pääsisimme parhaiten tämän päivän kohteeseen, Nammalakuruun. Ja se virhe kostautui!  

Lähdimme yrittämään kesäreittiä ja noin 100 metrin jälkeen tuli lyhyt, mutta jyrkkä mäki. Tarmo laski sen vaivatta, mutta minulla meni aikaa kerätä rohkeutta. Lopulta päätin laskea mäen, kun olin ensin lähettänyt oman ahkioni alas ja toki kaaduin. Hankea oli niin paljon, että minun oli vaikea päästä ylös. Saappaisiini meni lunta ja sain tyhjennellä niitä.

Tarmo meni jo edeltä tutkimaan reittiä ilman ahkioita ja jäin putsaamaan kenkiäni. Hän tuli aika pian takaisin ja sanoi, että meillä menee koko päivä pelkästään Suaskuruun mennessä, joka olisi matkan puolivälissä, jos lähdemme puhkomaan itse reittiä. Hannukurussa oli todella paljon pehmeää lunta ja edessä olisi Suastunturille kapuaminen siinä lumessa. Päätimme palata takaisin lähtöpisteeseen ja katsoa, mihin pihalta lähtevä valmis ura johtaa. Noh, olin juuri päässyt mäen alas ja ei kun ylös. Se oli minulle niin jyrkkä, että en saanut vedettyä ahkiotani ylös. Niimpä Tarmo veti ensin omansa ja sitten minun. Tähän kaikkeen saimme tuhlattua tunnin ja olisimme lähdössä tähän astisista hiihtovaellus päivistä rankimpaan tunnin suunnitellusta aikataulusta jäljessä.  

Vihdoin kohti Suaskurua

Lähdimme seuraamaan uraa ja noin kilometrin kohdalla se haarautui kahdeksi uraksi. Päätimme valita sen, joka näyttäisi menevän kohti kesäreittiä. Ja niinhän se menikin. Seurasimme uraa yli Suastunturin laen ja laskimme alas Suaskuruun. Siellä kodalla pidimme lounastauon ja pohdimme, mitä tekisimme. Meillä olisi vaihtoehtona palata takaisin Hannukuruun samaa reittiä, olla siellä toinenkin yö ja jatkaa sieltä matkaa Ketomellaan, jonne lopettaisimme hiihtovaelluksemme.

Seikkailumielemme ei kuitenkaan taipunut tähän vaihtoehtoon, vaan halusimme yrittää jatkaa matkaa kohti Nammalakurua, kohti viimeistä etappia ennen Pallasta. Suastunturin ylitys oli sujunut hyvin, joten uskoimme, että voisimme päästä Lumikeron ja Vuontiskeron ohi ainakin Montellinmajalle saakka.  

Tunturiin, tunturiin

Tankkasimme peruslounaan lisäksi suklaata sekä pähkinöitä ja lähdimme kohti Lumikeroa. Tässä vaiheessa kello taisi olla noin kaksi iltapäivällä. Kurusta noustessamme kohti paljakkaa, lunta oli melko paljon ja nousu jyrkkää. Jouduimme tekemään hartiavoimin töitä, että saimme ahkiot vedettyä ylös. Itse hiihdin jyrkimmissä kohdilla niin että, pistin pulkan poikittain mäkeen, hiihdin niin pitkälle, kun narua riitti, kiskoin ahkion käsivoimin luokseni, pistin ahkion taas poikittain mäkeen ja taas hiihdin niin pitkälle, kun vetonaru antoi myöten. 

Korkeammalla kun lunta ei ollut, niin ahkio luisti paremmin. Tosin siellä ongelmalliseksi koitui se, että jyrkimmissä kohdissa, kun menimme sivuttaissuunnassa rinnettä, ahkio veti niin paljon minua alaspäin, että sukseni lipsui alta eikä purrut rinteen jäiseen pintaan. Tämän Tarmo ratkaisi puhtaalla voimalla, mutta minulla ei voimat riittäneet. Niinpä etenimme välillä siten, että Tarmo vei ensin oman pulkkansa muutaman merkin päähän, palasi takaisin, otti minun pulkkani ja menimme yhdessä Tarmon pulkan luokse. Jäin taas siihen siiten odottamaan, että Tarmo veisi oman pulkkansa ja hakisi minut pulkkineni. Joissakin kohdin otin myös sukset pois, kiinnitin ne ahkion kyytiin ja etenin jalkaisin.  

Pimeys saavutti meidät

Olin vahvasti sitä mieltä, että valoisan aikaan pitää päästä tuville. Ensinnäkin minusta on aina kiva tutustua tupaan ja sen ympäristöön valoisan aikaan sekä toiseksi, en ollut täysin sinut pimeällä hiihtämisen kanssa.

Noh, pimeä kuitenkin saavutti meidät. Aluksi se tuntui pelottavalta, mutta sitten kävin tilanteen ja faktat mielessäni läpi, että meillä ei ole hätää, meillä on otsalamput varapattereineen, me tiedämme tarkalleen missä olemme ja mihin meidän pitää mennä, meillä on riittävästi sekä juomaa että ruokaa. Lisäksi voisimme koska tahansa etsiä suojaisan paikan ja leiriytyä siihen, olihan meillä varamajoite mukana. Kummankin kännykässä oli hyvin akkua, varavirtalähteet täynnä sekä kuuluvuuttakin pitäisi tunturilla olla, että jos oikeasti hätä tulisi, saisimme apua. Nyt oli kuitenkin kyse “vain” pimeästä, mutta se oli minulle vierasta näissä olosuhteissa.  

Lopulta 13 kilometrin ja 11 tunnin jälkeen Montellin majan silhuetti siinti otsalamppujemme valokeiloissa. Jo pelkästään tämän tunteen vuoksi reissu olisi kannattanut tehdä. Kaikki jännitys ja fyysinen väsymys purkautuivat, tilalle tuli todella euforinen olo. Minä tein, me teimme sen! Olimme päättäneet aikaisemmin päivällä, että emme yritä enää kaikista korkeimpien huippujen ylittämistä tai hiihdä pohjaamatonta talvireittiä Pallakselle, vaan laskemme Montellin majalta alas Vuontisjärven lähtöpaikalle. Pyhäkero saisi jäädä ensi kertaan ja hyvä niin.  

Illalla ensin vain istuimme takkatulen loimussa ja juttelimme koko reissun aikana kohdatuista jutuista ja tunteista. Kun lämpö alkoi hiipiä tupaan, teimme vihdoin ruuan ja kävimme nukkumaan puoliltaöin. Hiihtovaellus oli saanut arvoisensa päätöksen.  

Päivä 5

Aamulla heräilimme rauhassa, teimme puurot ja ihastelimme maisemia. Kymmenen maissa lähdimme alaspäin kohti Vuontisjärveä ja parkkipaikkaa, jonne automme toimitettaisiin. Matkaa kertyi viimeiselle päivälle 5 kilometriä ja lähes pelkkää alamäkeä. Pääsin laskemaan puuteria pitkin ilman pulkkaa, Tarmon laskiessa kahden pulkan kanssa muodostunutta ränniä pitkin.

Monet ovat kysyneet, että eikö siellä tunturissa ollut kylmä. Ei ollut, hiihtäessä kylmyys ei tuntunut, vaikka korkeimmillaan pakkasta oli lähes 30 astetta. Meillä oli sopivasti vaatetta ja kerroksia, joita pidimme tarpeen mukaan. Sitten kun olimme kaksi tuntia etuajassa parkkipaikalla ja pakkasta oli 13 astetta, niin ei meinannut millään tareta odotellessa.  

Viimeiseksi yöksi haimme vähän kontrastia ja menimme Northern Lights Villageen lasikattoiseen igluun yöksi. Saimme saunottua ja syötyä hyvin. Onneksi yöllä ei ollut revontulia, koska uni vei voiton jo ennen yhdeksää. Suosittelen kyllä kaikille tätä majoituspaikkaa! Hinnat ovat erittäin kohtuulliset, palvelu erinomaista, henkilökunta mukavaa ja ruoka hyvää. Saunassa oli iglumainen lasikatto ja siitä oli kiva ihailla metsämaisemaa. Torstaina aamusta sitten lähdimme kohti kotia, kohti Keuruuta.  

Toistuvat rutiinit ja työnjako

Päivät noudattivat aina samaa kaavaa. Emme erikseen sopineet mitään työnjakoa, vaan se muotoutui luonnollisesti. Heräsin ilman kelloa noin viiden ja kuuden välillä. Tein tulet ja kirjoitin vieraskirjaan. Tarmo heräsi yleensä vähän minun jälkeeni ja aloitti tekemään aamupalaa. Minä pakkasin sillä välin tavaroita. Söimme aamulla 1,5 pussia pikapuuroa per henkilö. Lisäsimme puuron joukkoon kiisseliä, siemeniä ja voita. Aamiaisen jälkeen nostin tavaramme ulos, Tarmo täytti puulaatikon, vei tuhkat ja kuormasi kassimme ahkioihimme kiinni. Sillä välin siivosin jälkemme, tarkistin kaasulieden ja tulipesän, lakaisin lattiat ja varmistin, että olimme ottaneet kaikki tavaramme.

Kahdeksanmaissa lähdimme aina liikkeelle. Matkalla pidimme noin tunnin välein juomataukoja. Olimme sekoittaneet kuumaan veteen Puhdistamon elektrolyyttijauhetta, sitä oli kiva juoda kylmällä ilmalla. Lisäksi ennen lounasta jossakin välissä pidimme pienen evästauon, jolla söimme joko suklaata, proteiinipatukan tai pähkinöitä. Lounaan nautimme yleensä yhden-kahdenmaissa. Lounaaksi meillä oli valmis pussiruokia, jonne lisäsimme vain kuuman veden, jonka olimme keittäneet jo aamulla valmiiksi. Jälkiruuaksi joimme kahvit ja söimme palat suklaata. Usein lounaan päälle oli enää tunnin tai kahden hiihto. 

Päästyämme autiotuvalle, tein ensimmäisenä tulet ja Tarmo purki ahkiomme. Sitten joimme kuumat kaakaot tummalla rommilla. Meitä helli hyvät säät, joten usein istuimme tupien terassilla nauttien auringonpaisteesta. Kaakaoiden jälkeen, jatkoin lämmitystä ja aloitin sulattamaan lumia juomavedeksi sekä ruoan tekoa varten. Tarmo aloitti tekemään iltaruokaa ja petejä. Iltaruoka meillä oli aina melko tuhti. Söimme hirvenlihaa ja siankylkeä, lisukkeena joko pastaa, riisiä tai mummonmuusia. Ruokailun jälkeen teimme tarvittavat varustehuollot ja kertasimme seuraavan päivän hiihtovaellus suunnitelmaamme. Lopulta teimme iltapesut ja kävimme nukkumaan kahdeksan maissa.

Varusteiden toimivuus ja määrä

Varustus meillä oli onnistunut. Ennakkoon pelkäsin, että kestääkö meidän iphonet kylmyyttä ja saammeko soitettua niillä apua, jos tarve tulee. Äitini teki meille huovasta villalaukut, jotka laitoimme takkien alle. Siellä säilytimme kännyköitä, kameraa ja varavirtalähteitä. Kamera lakkasi toimimasta kovimmilla pakkasilla ja tuulella, mutta toimi taas lämmettyään. Muut laitteet toimivat moitteetta. Tosin meillä oli kännykät aina kiinni ja avasimme ne vain illalla päivittääksemme kuulumiset kotiin ja katsoaksemme seuraavan päivän sään.

Vaihtohanskoja ja pipoja oli liikaa, muuten vaatetta oli sopivasti. Ruokaa oli aivan liikaa! Pakkasin mukaan huomattavasti enemmän ruokaa kuin mitä kesävaelluksella söisimme, mutta lopulta söimme melko saman verran kuin kesäisinkin. Syömämme ruoka oli vain ehkä vähän tuhdimpaa.

Mitä tästä kaikesta jäi käteen?

Pallakselle asti emme siis päässeet, mutta sillä ei ollut lopulta mitään merkitystä. Sain ja näin enemmän, kun koskaan uskalsin toivoa. Kilometrejä kertyi lähemmäksi 60, uusia kokemuksia repullinen ja koin sopivan ripauksen itseni ylittämistä. Tuskin olisi kuitenkaan selvinnyt reissusta ilman Tarmoa. Fyysinen kuntoni kesti ihmeen hyvin ja yllätyksekseni henkinen kanttini petti ensin.

Tarmo aina kyseli, että jaksanko vetää ahkiotani ja muutaman kerran annoin ahkioni hänen vedettäväkseen. Myöhemmin tilannetta miettiessäni, huomasin aina tämän tapahtuneen silloin, kun koin epätoivon tunnetta tai pelkoa siitä, että emme esimerkiksi ehdi valoisan aikaan perille tai mitä jos voimani eivätkään riitä. Lopulta voimani kyllä riittivät, kun vain uskoin itseeni. Paitsi siellä jäätiköllä. Lisäksi ennakkoon tiesin, että alamäet ovat minulle haastavia ja usein Tarmolla olikin alamäissä joko kaksi pulkkaa tai jos mahdollista, otin sukset pois ja laskin pulkkani päällä istuen mäkiä.

Minkälainen hiihtovaeltaja minusta sitten tuli vai oliko tämä hiihtovaellus ollenkaan minun juttuni? Todellakin oli! Seuraava hiihtoreissu on jo lyöty lukkoon, sinne mukaan lähtee meidän poikamme sekä ystäväperheemme. Toiveenani on, että pääsisin ensi talvenakin kokemaan hiihtovaellus hurmaa ja olen myös haaveillut Ankarat Avotunturit-koulutuksista ja hiihtovaellus-kursseista. Toisaalta näillä järjestetyillä hiihtovaellus reissuilla nukutaan teltoissa ja minä pidin niin kovasti autiotupien tunnelmista. Mutta ehkä oppisin pitämään myös talvella telttailusta ammattilaisten oppeja noudatten.

Pidin myös siitä, että saimme täydellisen irtautumisen arjesta. Hiihdimme kumpikin pääasiassa omien ajatustemme kanssa, välillä muutaman sanan vaihtaen. Saimme siis kumpikin omaa aikaa, mutta myös yhdessä onnistumisia ja yhdessä kokemuksia jakaen. Parasta olikin iltaisin vaan jutella ja päivittää tunnelmat. Olen luetellut tässä postauksessa kaikki kansallispuistossa kohtaamamme ihmiset, joten ruuhkaa ei todellakaan ollut ja oli aikaa tarkastella omia ajatuksiaan.

Kiitos.

Olen syvästi kiitollinen tästä kokemuksesta. Olen kiitollinen puolisosta, joka kannattelee minua, kun en siihen yksin pysty. Olen kiitollinen upeasta Suomen luonnosta. Olen kiitollinen siitä, että kroppani jaksaa sen, mitä sieluni kaipaa. Olen kiitollinen kaikille teille, jotka tuitte reissuamme lainaamalla välineitä: Keurusseudun Partiolaiset, Taija ja Janne, äiti ja isi, Matti, Petri ja Jani. Olen kiitollinen siitä, kun sain jakaa tarinani. Ennen kaikkea olen kiitollinen siskolleni, poikamme kummitädille, yhtiökumppanilleni Nellille, joka hoiti lapsemme, talomme ja työni. Ilman sinua ei olisi tullut reissuamme.